Siirry sisältöön

Paikallista sopimista – mutta ei pakolla

– Håkan Ekström

Kunnallinen työmarkkinalaitos esitti hiljattain huolensa siitä, että kunta-alalla henkilöstöjärjestöt eivät ole valmiita minkäänlaisiin paikallisiin säästösopimuksiin. Keskustelun tiimellyksessä taka-alalle on jäänyt se tosiasia, että suomalaisilla työmarkkinoilla, hyvin monella sopimusalalla, on laajat valtuudet sopia paikallisesti. Näitä valtuuksia myös käytetään säännöllisesti esimerkiksi kunnissa ja kuntayhtymissä.

Kunta-alalla paikallisen sopimisen sopimuksellisia teknisiä esteitä on tosiasiallisesti hyvin vähän. Aivan toinen kysymys on sitten se, onko paikallisilla osapuolilla yhteinen näkemys käsillä olevista tilanteista ja onko olemassa osapuolten välillä sellaista luottamusta, jonka varaan paikallista sopimista rakentaa. Paikallisen sopimisen edellytykset voivat liittyä myös siihen, että osaamista ei ole riittävästi.

Paikallisen sopimisen esilläolo viimeisen vuoden aikana julkisuudessa on ollut aktiivista suomalaisessa työmarkkinakentässä. Tähän on vaikuttanut niin maan hallituksen hallitusohjelma kuin työnantajajärjestöjen pidempiaikaiset tavoitteet. Näissä piireissä paikallisen sopimisen edellytyksiä halutaan lisätä mahdollisimman paljon.

Työnantajien väite on, että suomalaiset työmarkkinat ovat jäykkiä ja että työehtosopimusten rakenteet eivät vastaa muuttuvaa toimintaympäristöä. Asiaa selvitetään parhaillaan kolmikantaryhmässä keskusjärjestötasolla ja aika näyttää, mihin tämän perusteella päädytään. Tällä viikolla taas maan hallitus ilmoitti, että selvitystyön tekemiseen asetettua takarajaa siirretään maaliskuusta kesäkuuhun. Tämä on sinällään myönteinen viesti ja mahdollistaa asioiden perusteellisen läpikäynnin.

Paikallisen sopimisen osapuolet ottavat tahollaan kantaa siihen, onko kussakin tapauksessa sopimisen edellytyksiä. Pakolla sopimista ei edistetä. Kuntatyönantajien tilanteet vaihtelevat kuntakohtaisesti ja monella paikkakunnalla kunnallisveroja ja maksuja pidetään keinotekoisesti liian alhaalla poliittisista syistä. Tämä sitten lisääkin työnantajien tarvetta puuttua henkilöstömenoihin.

Jatkossakin paikallinen sopimisen pitää perustua vapaaehtoisuuteen sekä lainsäädännön ja työehtosopimusten antamaan sopimisen valtuutukseen ja vapaaehtoisuuteen – ei mielivaltaan. On ilmeistä, että liitot ja työnantajat eivät helpolla tule löytämään yhteistä säveltä asioiden kehittämisessä. Riskinä on se, että paikallisella sopimisella verhoillaan työnantajien tavoitteita työnjohtovallan laajentamisesta, joilla heikennettäisiin palkkaus-, vuosiloma- ja työaikamääräyksiä. Tärkeää on myös huomioida paikallisen sopimisen kehittämisen yhteydessä henkilöstöedustajien asema ja heidän tiedonsaantioikeuksiensa kehittäminen.

Nouseva trendi on ollut se, että kunnat ovat ryhtyneet yhtiöittämään ja ulkoistamaan palvelujaan aiempaa suuremmassa määrin. Näissä yhteyksissä ovat myös yleistyneet tilanteet, jolloin työsopimuskikkailuilla on heikennetty ulkoistetun henkilöstön palvelussuhteen ehtoja kuntien omistamissa yhtiöissä.

Valitettavaa on, että monet kuntatyönantajat ovat käyttäneet paikallista sopimista työkaluna, jolla on heikennetty henkilöstön työehtoja.

Nykytilanteessa on tärkeää, että kuntien ja kuntayhtymien omaa palvelutoimintaa kehitetään yhteistoiminnallisesti ja tuloksellisuutta parannetaan. Olisikin toivottavaa, että myös Kuntatyönantajat kiinnittäisivät nykyistä enemmän huomiota jäsenyhteisöjensä toimintaan tästä näkökulmasta. Tällaista pidempiaikaista kuntatyön kehittämistä varten on olemassa monivuotinen KunTeko 2020 -ohjelma, josta kunta-alan sopijaosapuolet ovat yhdessä sopineet.

Paikallinen sopiminen perustuu luottamukseen ja lähtee siitä että sovitusta pidetään kiinni. Parhaassa tapauksessa paikallisesta sopimisesta on etuja sekä työntekijälle että työnantajalle. Sopiminen voi edistää palvelussuhteen ehtojen kehittämistä, työssä jaksamista, tuloksellisuutta ja sitä kautta palvelussuhdeturvaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*