Valtiotyönantaja nirhaisee työhyvinvoinnista

Valtiotyönantaja on perinteisesti voinut ylpeillä edelläkävijyydestä työhyvinvoinnin tukemisessa. Nyt vaikuttaa siltä, että resurssipaineiden seurauksena valtio on päätynyt säästämään sieltä mistä ei pitäisi – työkyvyn tukemisesta.

Pitkään valtion virastot ovat kiitettävästi, joskin vaihtelevin keinoin tukeneet henkilöstönsä työkyvyn ylläpitämistä. On ollut työpaikalla järjestettävää taukoliikuntaa, liikuntaseteleitä, työporukoille järjestettyjä ja tuettuja liikuntavuoroja. Paikoin myös työaikaa on voinut käyttää jossain määrin työkykyä ylläpitävään liikkumiseen. Erityisen olennaista tämä on ollut turvallisuustoimialoilla, joissa työnantaja lakiin perustuen edellyttää henkilöstöltään fyysisen kunnon ylläpitoa ja testaa sitä säännöllisesti.

Henkilöresurssien kiristyessä on valtio kiinnittänyt katseensa entistäkin tarkemmin työajan kohdentamiseen. On otettu käyttöön käsite ”tehokas työaika”. Tehokkaaseen työaikaan lasketaan tiukasti vain ”sorvin ääressä” työskentely, ei esimerkiksi koulutus tai työkyvyn ylläpitoon käytettyä aikaa.

Kuten muistetaan, kilpailukykysopimuksessa (kiky) pidennettiin työaikaa. Valtiolla tämä pidennys toteutettiin lisäämällä viikoittaista työaikaa puolella tunnilla. Samaan aikaan pidennyksen toimeenpanon kanssa on valtion virastoissa loppuvuoden aikana alkanut puhdistus, jossa säännöllisen työajan käyttö työkykyä ylläpitävään liikuntaan kielletään. Manööveri on samanlainen, josta Kuntatyönantajat KT sai loppuvuodesta kyseenalaista julkisuutta reagoidessaan Juuan kunnan suunnitelmiin työajanpidennyksen käyttämisestä liikuntatunteihin. Valtiolla tämä voidaan runtata läpi kuntakenttää tehokkaammin ja huomaamattomammin keskitetyn työajanseurantajärjestelmän koodistojen kautta.

Minusta tällä ajatusmallilla palataan sata vuotta taaksepäin. Lukuisin tutkimuksin on voitu osoittaa, että koulutuksella ja panostuksilla työhyvinvointiin voidaan nostaa työn tuottavuutta moninkertaisesti siihen tehtyihin panostuksiin nähden. Tämä vaikutus on tunnustettu käsittääkseni myös työnantajapuolella. Esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriön Työelämä 2025 –raportti korostaa työpaikkaliikunnan merkitystä työhyvinvoinnille ja työn tuottavuudelle. En voi ymmärtää, että työn tuottavuuden kohottamisen keskeisiä elementtejä romutetaan lyhytnäköisten säästöjen varjolla. Erityisen paheksuttava tämä linjaus on juuri turvallisuustoimialoilla, joissa on edellä mainittu velvoite kunnon ylläpitoon.

Linjanmuutosta voi ihmetellä myös paikallisen sopimisen näkökulmasta. Useat valtion työpaikat ovat kummeksuneet keskusjohtoista määräystä poistaa mahdollisuus kohdentaa työaikaa liikuntaan, vaikka paikallinen työnantaja näkisi sen tarkoituksenmukaiseksi. Ihmetys on minusta aiheellinen. On turha puhua paikallisen sopimisen vahvistamisesta, jos näin vähäpätöisiin työnjohdollisiin asioihin puututaan valtion keskusjohtoisella ohjauksella.

Toivoa sopii, että valtiotyönantaja havahtuu laskemaan ja miettimään pidempiaikaisia vaikutuksia ja pyörtää linjauksensa.