Hoiva-avustajilla on merkityksellinen rooli hoivatyössä – kyse ei ole pelkistä tukipalvelutehtävistä
Hoiva-avustajat vastaavat ikääntyneiden perustarpeisiin – kuten ruokailuun ja liikkumiseen. Nämä lukeutuvat uudistuvassa lainsäädännössä välittömään työhön. Hoiva-avustajilla on siis keskeinen rooli ikääntyneen hoitoketjussa, muistuttaa yksityisen sosiaalipalvelualan vastaava sopimusasiantuntija Kari Bagge blogikirjoituksessaan.
JHL oli syksyllä 2019 neuvottelemassa uudistuvasta vanhuspalvelulaista, joka pyörii parhaillaan valtionhallinnon rattaissa. Tällöin kaikki neuvottelijatahot jättivät ministeriöön yksimielisen näkemyksen tavasta, jolla lakia tulee uudistaa. Neuvotteluissa kaikki työmarkkinajärjestöt pääsivät yksimielisyyteen siitä, että hoiva-avustajat ovat yksi ammattiryhmä tuottamassa laadukasta ikääntyneiden hoivaa. Samalla linjattiin vanhustyön arjessa erotettavaksi välitön työ ja välillinen työ. Näiden ero on se, että välittömään työhön laskettavat tehtävät voidaan laskea mukaan henkilöstömitoitukseen kun taas välillistä työtä ei lueta mitoituksen piiriin.
Otetaanpa esimerkki. Arjessa tehtävä hoivatyö jakautuu monenlaisiin erityyppisiin tehtäviin eikä näissä kaikissa aina tarvita lähi- tai sairaanhoitajan koulusta. Myös ikääntyneen lähellä ja läsnä olemisella on arvo, joka on ehkä suurin ikääntyneen näkökulmasta tarkasteltuna. Hoiva-avustajat tekevätkin juuri sellaista työtä, jolla vastataan ikääntyneiden perustarpeisiin kuten peseytymisessä avustamiseen, ruokailuun, pukeutumiseen ja liikkumiseen sekä arjen mielekkyyden tukemiseen. Nämä ovat täysin kiistatta tehtäviä, joissa hoiva-avustajat toimivat jo nyt. Kaikki edellä mainitsemani tehtävät lukeutuvat uudistuvassa lainsäädännössä luettavaksi välittömään työhön.
Minulla itselläni on erittäin vahva tausta vanhustyön arjessa. Olen aina ajatellut asian niin, että hoiva-avustajat mahdollistavat lähi- ja sairaanhoitajille sen työajan, että he voivat paneutua sataprosenttisesti työhön, jota ei voi muut korvata. Näitä tehtäviä ovat esimerkkinä mainitakseni laaja lääkehoidon kokonaisuus ja erilaiset ammatilliset hoitotoimenpiteet kuten esimerkiksi haavojen hoito. Nämä ovat aikaa vieviä elintärkeitä tehtäviä vanhuksen kannalta, mutta usein myös sellaisia, joissa ikääntynyt ei suoraan aina saa nauttia hoitajansa antamasta ajasta. Siksi olen sitä mieltä , että hoiva-avustaja luo arjen mielekkyyttä hoivatyön arkeen ja on aivan kiinteä osa hoivatyön prosessia. Tämä on ollut kantavana ajatuksenani niin neuvotellessani vanhuspalvelulainsäädäntö sosiaali- ja terveysministeriössä kuin hoiva-avustajien koulutuksen sisällöstä opetushallituksessa.
Jos ja kun uusi vanhuspalvelulaki tulee voimaan uuden sisällön kanssa lähitulevaisuudessa, tarkoittaa tämä käytännössä myös sitä, että hoiva-avustajien työpanos välittömässä työssä tulee määritellä ajankäytöllisesti tarkoin. Kuten edellä kuvasin, heidän panoksensa hoivatyössä on keskeisen merkittävä etenkin ikääntyneiden näkökulmasta mutta myös koulutetun hoitohenkilöstön, osana tiimiä. Uskon vahvasti niin, että tämä tulee tarkoittamaan sitä, että hoiva-avustajat tulevat lisääntymään vanhustyön arjessa toimintayksiköissä. Näin ollen on ehdottoman tärkeää ja järkevää kohdentaa heihin sellaista koulutusta, joka palvelee täysimääräisesti hoivatyön arjen tarpeita.
Opetushallitus on alustavasti esittänyt hoiva-avustajien koulutukseksi erinomaista mallia niin, että koulutus rakentuisi kahdesta sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon tutkinnon osasta. Nämä osat olisivat ”kasvun ja osallisuuden edistäminen” ja ”ikääntyneiden osallisuuden edistäminen”. JHL:n asiantuntemuksen mukaan näillä tutkinnonosilla tuotettaisiin juuri sellaista osaamista kuin työssä vaaditaan kun uusi vanhuspalvelulaki tulee voimaan. Nyt tuleekin ajatella etupainotteisesti ja valmistautua tulevaisuuden osaamistarpeisiin.
Hoiva-avustajat voivat siis vallan hienosti olla asiakkaiden arjessa ja olla osa työyhteisöä muistaen kuitenkin se, ettei hoiva-avustaja ikinä, eikä milloinkaan, korvaa koulutettua hoitohenkilökuntaa. Hoivan tarpeen kasvaessa niin kotihoidossa kuin asumispalveluyksiköissäkin, on ehdottomasti huomioitava se, että hoitotyöstä kantavat vastuun lähi- ja sairaanhoitajat, jotka ovat toimintayksikön kivijalka.
Hoiva-avustajan työn painopiste tulevaisuudessa tulee entistä vahvemmin siirtymään asiakkaan kanssa tehtävään työhön. Varsinainen tukipalveluhenkilö hoiva-avustaja ei ole – eikä tule – tulevaisuudessakaan olemaan. Hoitotyön arjessa on toimintoja, jotka eivät ole puhtaasti laitoshuoltajan, eikä myöskään lähihoitajan tehtäviä. Näitä tehtäviä on hoivayksikössä verrattaen paljon; esimerkiksi arkipyykin peseminen, ruoan lämmittäminen ja yleissiisteys.
Nyt onkin oikea aika keskustella laajasti siitä, miten tehtävänkuvat vanhustenhoidossa rakentuvat ja miten tiimityömallia kehitetään toimivaksi. Jokaisella ammattilaisella on merkityksellinen rooli ikääntyneen arjessa ja tämä potentiaali on hyödynnettävä. Muutoin on vaara, että kauan kiistelty pyykkihuoltoon ja siivoukseen suuntaavat tehtävät suorittaa jatkossakin koulutettu hoitohenkilöstö.
Vaikka hoiva-alan työvoimapula on todellinen, olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei hoiva-avustaja ole yksin ratkaisu hoitohenkilökunnasta olevaan työvoimapulaan. Hoiva-avustajalle on aina oma paikkansa hoivatyöympäristössä. Hoiva-avustajan koulutus ja työ voi kuitenkin toimia erinomaisena kimmokkeena myös alalle hakeutumiseen ja pätevöitymiseen aina hoitotyön erityisasiantuntijaksi asti. JHL onkin alusta alkaen pitänyt esillä, että hoiva-avustajakoulutus ei saa muodostaa koulutuksellista umpiperää, vaan sen tulee rakentua niin, että kannusteet opintojen jatkamiseen ovat olemassa. Tästä hyötyisivät niin työnantajat kuin itse työntekijätkin, joiden oikeutta laadukkaaseen ja tehtävienmukaiseen koulutukseen JHL edistää kaikessa vaikuttamistyössään.