Siirry sisältöön

Sopimisesta isännänvaltaan

– Jarkko Eloranta

Työmarkkinoilla tapahtuu nyt sitä tahtia, että hitaamman on mahdoton perässä pysyä. Aikataulut ovat kireitä ja muuttuvat vähän väliä. Käsiteltävien asioiden piirikin tuntuu olen koko ajan liikkeessä. Yksi on kuitenkin selvää. Ammattiyhdistysliikkeen jäsenet osoittivat selkeästi  perjantaina 18. syyskuuta, mitä mieltä he ovat maan hallituksen ja pääministeri Juha Sipilän pakkolaeista, joilla pahimmillaan leikataan pienipalkkaisten työtekijöiden vuosiansoita tuhansilla euroilla. Samalla vietäisiin liitoilta mahdollisuus parantaa jäsentensä työsuhteen ehtoja neuvotteluteitse.

Työnantajapuolen kellokkaat ovat tässä kohden kilvan todistelleet, että voihan työntekijä aina sopia tessiä paremmista ehdoista omalla työsopimuksellaan. Tuohon ei usko kukaan, joka tekee töitä julkisen sektorin peruspalvelutehtävissä tai yksityisen hoiva-alan työpaikoilla. Väite sopii hyvin vain propagandatarkoitukseen, mutta paljastaa kyllä sen, mitä työnantajapuoli lopunperin tavoittelee. Henkilökohtaista sopimusta, loppuun asti vietyä paikallista sopimista, jossa oman työnsä halvimmalla myyvä saisi homman hoitaaksensa. Siis paluuta jonkinlaisiin huutolaismarkkinoihin ja puhtaaseen isäntävaltaan, jossa yksittäisellä työntekijällä ei ole oikeuksia eikä turvaa. Puistattava tulevaisuudenkuva, mutta monen mielestä tavoiteltava.

Pääministeri on toistellut julkisuudessa, että hänen työehtoleikkauksensa ovat vastenmielisiä. Siitä on kyllä helppo olla yhtä mieltä. Vastakkaista mieltä on sitten helppo olla toimien välttämättömyydestä taikka vaikuttavuudesta. Mitään mekanismia tai taetta ei ole siitä, että pienipalkkaiselta julkisen alan työntekijältä pakolla anastetut eurot edistäisivät Suomen vientiä tai työllisyyttä. On vain hurskas toive siitä, että näin käy. Elinkeinoelämälle on jo saanut vastaavia isoja tulonsiirtoja – Kela-maksun poisto ja yhteisöveron alennus – mutta luvatut työllisyys- ja kasvuvaikutukset ovat loistaneet poissaolollaan. Sen sijaan yritysten omistajilleen maksamat osingot ovat kehittyneet suotuisasti taloudellisesti vaikeinakin aikoina. Palkansaajien ja yhteiskunnan pussista on siis siirretty vastikkeetonta rahaa omistajien kukkaroon. Jos takeita investoinneista ja työpaikoista olisi oikeasti olemassa, niin uskoisin, että valmiutta yhteisiin talkoisiin löytyisi heti. Mutta kun talkoot eivät nyt ole yhteiset. Enemmistö eli palkansaajat menettävät miljarditolkulla rahaa, jonka taas yritykset ja niiden omistajat saavat. Keskustan historiasta tuttu alkiolainen talkoohenki ei tainnut ihan tätä kuitenkaan tarkoittaa.

Eteenpäin on kuitenkin päästävä. Järkevintä olisi palata lähtöruutuun ja miettiä yhdessä työnantajien, ay-liikkeen ja hallituksen voimin, miten parhaiten voidaan hakea ratkaisuja Suomen ongelmiin. Pakottamalla ei kestävää ja uskottavaa ratkaisua saada, joten  siksi tarvitaan aitoa sopimista ja kaikkien osapuolten tavoitteiden ja näkemysten huomioon ottamista. Se hyödyttää lopulta myös hallitusta, jonka talouspolitiikan yhtenä kulmakivenä ovat maltilliset palkkaratkaisut  nykyisen Työllisyys- ja kasvusopimuksen päättymisen jälkeen. Jos hallitus haluaa pitää tästä, olisi sen järkevämpää luoda aito neuvottelutilanne, jossa on mahdollista niputtaa yhteen työelämän uudistamista, ansioturvan kehittämistä, paikallista sopimista ja tulevaa työehtokierrosta. Näin saataisiin aikaan riittävän tukeva kokonaisuus nostamaan Suomi vaikeuksista. Kokonaisuus, joka toisi hallituksen talouspolitiikalle ennustettavuutta aina vaalikauden loppuun asti, yrityksille työrauhaa ja maltillista palkkakehitystä sekä työntekijöille edellytykset suunnitella omaa tulevaisuuttaan luottavaisemmin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*