Siirry sisältöön

Kun politiikka hyökkäsi työmarkkinoille 

– Kristian Karrasch

Heti alkuun on tuotettava pettymys niille, jotka otsikon perusteella odottavat itsetutkiskelua tai puolustuspuhetta politiikasta ammattiliitoissa. Viimeisen vuoden aikana todellisen politikoinnin ongelman työmarkkinoille on tuonut EK:n ja Suomen Yrittäjien poliittinen lapsi, Sipilän perusporvarihallitus.

Maan hallitus otti heti hallitusohjelmastaan alkaen käyttöön länsieurooppalaisessa viitekehyksessä lähes ennennäkemättömän radikaalin lähestymistavan työmarkkinoiden ohjaukseen ja rymisteli isännän ottein työnantajien ja työntekijöiden pöytään. Hallitusohjelma sisälsi ajatusrakennelman, jolla hallituspuolueiden lisäksi myös työmarkkinajärjestöt pyritään sitomaan hallituksen kirjaaman poliittisen uskonkappaleen takuumiehiksi ja -naisiksi. Rakennelma oli nimeltään yhteiskuntasopimus. Sen on määrä pelastaa maa.

Hallituksen pelistrategia lähtee siitä, että työehtoihin ja työmarkkinoilla sovittuihin sopimisen rakenteisiin käydään käsiksi lainsäädäntöteitse, mikäli työmarkkinajärjestöt eivät täytä sopimuksellaan hallituksen yksipuolisesti asettamia tulostavoitteita. Asetelmaa voi hyvin kutsua giljotiiniksi, sovi tai kuole. Teräksi hallitus asetti kuuluisat ”pakkolait”. Valtaosa mediasta ja sen vanavedessä kansalaisista nielaisi pureksimatta ohjelmassa kirjatun ja loputtomalla toistamisella totuudeksi muuttuneen yhden vaihtoehdon politiikan. Asiantuntemukseen perustuva kritiikki keinovalikoiman onttoudesta ja tehottomuudesta on hallituksen suunnalla sivuutettu kevyesti kerettiläisenä haihatteluna.

Erityisesti SAK:lainen ammattiyhdistysliike ei tähän mantraan ole nikottelematta taipunut. Oikeutetusti epäillään, että yrityksille annettavat kustannushyödyt valuvat osinkoina omistajien taskuun ja toimet eivät paranna merkittävästi työllisyyttä. Usko ja sitoutumisen aste on auki kesäkuun alkuun asti, jolloin kilpailukykysopimuksen (kiky) nimellä kulkevan ”pakkosopimuksen” kohtalo lopullisesti ratkeaa.

Julkisuudessa on viljelty ahkerasti käsitystä, että vain ammattiliittojen johto hangoittelisi vastaan omaa asemaansa suojellakseen. Todellisuudessa suurin paine pakkosovun hylkäämisestä tulee liittojen aktiiveilta ja jäsenistöstä. Pienipalkkaisten tilipussille käymistä ei sulateta ja dynaamisiin vaikutuksiin ei uskota. Hyvänä varoituksena toimi ärhäkän kentän paineistaman PAMin hallituksen tuska pakkosopimuksen alustavalla käsittelykierroksella.

Pakkosopimuksen hyväksyttävyyttä edesauttaisi merkittävästi, jos Sipilän hallituksen muu ohjelma pelaisi samaan maaliin kuin työmarkkinasopimus, mutta ei. Päinvastoin. Koulutukseen, innovaatioihin, työhyvinvointiin ja aitoon tuottavuustyöhön panostamisen sijaan Suomen nousun odotus kasataan hallituksen taholta yksinomaan työmarkkinoiden ja työehtojen heikentämisen varaan, joko pakkosopimuksella tai väkivalloin lainsäädännöllä. Pahimmillaan näiden toimien yhteisvaikutuksena on sopeutuminen matalan tuottavuuden tuotantoon ja halpatyövoimaan perustuvaan yhteiskuntaan, jonka viiteryhmänä ovat Saksan ja Ruotsin sijasta sellaiset ”hyvinvointiyhteiskunnat” kuin Kiina, Vietnam ja Brasilia.

Ay-liikkeellä on käsissään vaikea valinta. Mikäli pakkosopimus lopulta hyväksytään, tulee ay-liike samalla hyväksyneeksi poliittisen järjestelmän poikkeuksellisen tavan loukata tai ainakin painostaa EU:n perusoikeuskirjalla ja ILO:n sopimuksilla suojeltua työntekijöiden vapaata sopimisoikeutta. Toisaalta sopimuksen hylkääminen johtaa helposti ay-liikkeen taistelun tielle. Maan hallitus ei ole vielä valottanut mitä Sipilän mainitsemia ”muita keinoja” siihen tilanteeseen on hahmoteltuna hyllylle laitettujen ”pakkolakien” sijaan, mutta viitteitä antavat erityisesti eräät Kokoomuksen kakkosketjun vaikuttajat. Avauksissa esiintyvät esimerkiksi työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen, ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistaminen ja valtiollisen työttömyyskassan perustaminen. Paikallisen sopimisen pelisääntöjä hallitus on jo avoimesti uhannut runnella tarvittaessa lainsäädännöllä. Myös muuta työlainsäädäntöä hallitus avattaisi varmasti.

Edellä kuvaamallani skenaariolla ay-liikkeen taistelun tie johtaisi radikalisoitumiseen ja pahimmillaan marginalisoitumiseen katumielenosoituksista eläväksi protestiliikkeeksi. Tätä valintaa näyttää kannattavan jyrkän linjan ay-aktiivien ohella erityisen innokkaasti myös Kokoomuksen markkinaliberaali oikea laita kansanedustaja Lepomäen johdolla. Vastakohdat ovat löytäneet toisensa, joskin eri vaikuttimilla.

Hallituksen uudet pöytätavat ovat avanneet myös mielenkiintoisia näkymiä puolueiden tuleviin vaaliohjelmiin. Minkälaisia tavoitteita eri puolueilla on seuraavissa eduskuntavaaleissa? Painostaako seuraavakin hallitus tästä vaalikaudesta rohkaistuneena edelleen työntekijäleiriä heikennyksiin vai kääntyykö politiikan suunta ja yhtäkkiä tuleva hallitus painostaa kohti 35 tunnin työviikkoa? Onko poliittisen järjestelmän ja työmarkkinajärjestelmän suhde muuttunut pysyvästi?

Äärilaitojen huudon seassa olisi nähtävissä myös kolmas tie, jota itse toivon harkittavaksi. Työmarkkinajärjestöt sopivat kilpailukykysopimuksen ja maan hallitus palaa hallituskautensa loppuajaksi perinteisen kolmikantaisen valmistelun ja sopimisen tielle. Vastaavasti ay-liike sitoutuu palkankorotusten koordinaatiolla lähivuosiksi maltilliseen, työllisyyttä tukevaan palkkalinjaan. Elinkeinoelämä puolestaan sitoutuisi hillittyyn johdon palkitsemiseen ja osinkopolitiikkaan. Tärkeintä kaikille olisi sitoutuminen sopimiseen, ei pakottamiseen.

***

Kuva: Valtioneuvoston kansia / Sakari Piippo 

Kommentit

  1. Hyvä, että Eloranta siirtyy SAK:iin, kun petti JHL:n pienipalkkaiset hyväksymällä yhteiskuntasopimuksen joka kurittaa kunta-alan pienituloisia enemmän kuin ketään muuta. Toivottavasti JHL myös eroaa SAKi:sta pian.

    • JHL ei ole vielä päättänyt muuta kuin neuvotella keskusjärjestöjen kiky-neuvottelutuloksen pohjalta. Samassa tilanteessa on kaikki muutkin. Kuten blogissa tuon esiin, SAK:lla (ml. JHL) on ollut keskusjärjestöperheistä kriittisin kanta, jos tässä on tarpeen osallisia laittaa riviin. JHL:n kannan päättää edustajisto 31.5.

  2. Sopimusta ei kuitenkaan ole syytä hyväksyä mihin hintaan tahansa. Marginaaliin ay-liikkeen työntää sekin, jos yhä useampi ajattelee jäsenmaksulle saatavan vastineen olevan niin laihaa tekoa, ettei kannata järjestäytyä. ”Tyhjän saa pyytämättäkin” – usein kuultu kommentti viime aikoina.

    Reipashenkisempi meininki voisi myös ryhdistää koko ay-liikettä ja politiikan vasemmistoleiriä. Tällä hetkellä moni ei usko, että kummallakaan on oikeasti kanttia edes voitollisten eduskuntavaalien jälkeen haastaa oikeiston markkinakurilinjaa. Ellei ihmisiä saada innostettua toimintaan, tulevat seuraavakin eduskunta ja hallitus olemaan ay-liikkeelle vihamielisiä.

    Juuri nyt juuri ketään ei tunnu juurikaan kiinnostavan ”maltillinen” periksiantolinja.

    • Tämäkin on ihan perusteltu näkökulma ja edelleen mahdollinen linja. Edustajisto 31.5. päättää JHL:n osalta. Kirjoitinkin asiasta juuri kannustaakseni pohtimaan mihin eri valinnat voisivat johtaa. Mikä tahansa valintana on, se on hyvä tehdä harkitusti, eikä äkkipikaistuksissa.

  3. Jos nyt ei ole yleislakon paikka, milloin sitten? Hallitus käy päivä päivältä röyhkeämmäksi. Ministeri Lindströmin kaltaiset keskinkertaisuudet aikovat myllertää koko Suomen uuteen uskoon luottaen sokeasti EK:n kuiskaajiin.

    Superissa, Tehyssä, Jytyssä, jopa Talentiassa monet katsoivat kiinnostuneena JHL:n suuntaan, kun kiky-sopimusehdotus julkistettiin. Ei tullut jäsenryntäystä, koska linja oli yhtä alistuva ja ponneton kuin muillakin.

    • Pohdin kirjoituksessa myös ”taistelun tietä”, mikä on tietysti ihan mahdollinen vieläkin, JHL:n edustajisto ratkaisee 31.5. Neuvotteluihin lähdettiin myös arvioidaksemme mitä hallitus kevään aikana tekee ja mitä hallitus aikoo jatkossa tehdä. Jos oven sulkee, se on mielestäni syytä tehdä tarkan harkinnan jälkeen. Ovi saattaa mennä takana lukkoon, vaikea sanoa.

Comments are closed.