Motiivi

Arkisto

Motiivi 1/2010

Hiihtämisen kiistaton ilo?

Talvella poteroelämä helsinkiläisessä kerrostalossa ratikkakiskojen ja ulkoilureitin välissä näyttää parhaat puolensa: sukset syliin, hissillä alas, pihalla pelit jalkaan ja menoksi. Toista se on maalla. Soittelin siskolle Pohjanmaan liepeille. Mies oli kuulemma matkalla hiihtoputkeen vajaan sadan kilometrin päähän. Kotinurkilla ei voinut hiihtää, oli liikaa pakkasta, ja liikaa höttöistä, upottavaa umpilunta.

Hiihtäminen kuuluu hyvien asioiden listalle niin kuin kirjastot ja villasukat. Ja luonto tietysti kaikkinensa. Kukapa lähtisi rannalle merta sättimään tai tökkisi kepillä lumisadetta. Lumi on terve merkki tähän aikaan vuodesta. Jotenkin myös nostalginen ilmiö – tämänkö talvisen valkeuden me menetämme pikku hiljaa?  Ah hohtavia hankia, kevättalven valohoitoa! Ja hiihtämisen auvoa – ei kai hiihtämisestä voi kellään olla pahaa sanottavaa?

Voi. Hiljattain virisi pääkaupunkiseudulla hiihtäjien ja kävelijöiden mittelö. Hiihtäjiä suivaannutti laduilla poukkoilevat tallaajat lastenvaunuineen ja koirineen. Kävelijät penäsivät oikeuttaan kävelyteihin ympäri vuoden. Nimimerkki ”JRe” teki netissä mielipiteensä selväksi:  kaupunkiin ei tartte tulla hiihtelemään, hiihto on landepaukkujen hommaa. ”Ännällä” oli myös asiat järjestyksessä: maalla hiihdetään, kaupungissa (sauva)kävellään, talutetaan koiraa ja hölkätään.

Aika moni on eri mieltä. Helsingin Viikissä vastaan tulee leppoisan oloista sunnuntaihiihtäjää tasaiseen tahtiin.  Paloheinässä on kerrassaan kansanjuhlan tuntu, ladut mustanaan väkeä. Mistä näitä hiihtäjiä tulee? Kaikkiko maaltamuuttaneita? Keski-ikä on tosin melko korkea, teinejä ei laduilla näy. Eikä oma kymmenvuotiaskaan hiihtämään halaja, patistaa pitää.

Japanin mäkihyppyjoukkueen valmentaja Kari Ylianttila valitti, että hyppääjistä on nyky-Japanissa pulaa, nuoriso kun istuu sisätiloissa pelikoneiden äärellä. Osa vetäytyy tyystin huone-elämään. Ilmiölle on nimikin: hikikomori.  Teinipojat linnoittautuvat jopa vuosiksi huoneeseensa elektroniikan ääreen. Äiti tuo ateriat oven taakse. Toivottavasti Japani ei ole edelläkävijä.

Liputan hiihtämisen puolesta, ja hiihtolomien. Lämmöllä muistelen kylmiä päiviä tuttavan pirtissä Rautavaaralla pari vuotta sitten, koulutien aloittaneen esikoisen ja samalla koko perheen ensimmäistä talvilomaa. Sisätiloissa latistunut aistielämä virkistyi vastakohdista. Jotain oli päässyt unohtumaan: maiseman valkeus, yön sysimustuus. Tähtitaivaan kirkkaus, pakkasen purevuus, jokailtainen uupumus ruumiissa. Heittäytyminen löylyistä hankeen kihelmöi paremmin kuin piikkimatto selän alla. Yksinkertaista, ymmärrettävää, ja ilojen listalle kiistatta kuuluvaa. Niin kuin sanat, jotka huomasin ratikan ikkunasta: Muista hengittää. Joku oli leikannut muovikassista kudetta, pujottanut piikkilanka-aitaan kaunokirjoitukseksi.

Ei kai kellään nauhagraffitista voi olla pahaa sanottavaa?

Anja Erämaja
kirjailija
Helsinki

Tulosta