Tämän vuosituhannen alun suurin huijaus saattaa olla globalisaatio. Entistä paljon halvemman ja runsaamman tavarataivaan takia globalisaation vastustus on jäänyt vähäiseksi ja samalla tuntuu unohtuneen, että ylikansallisia pääomia heiluttelevat suuryritykset käärivät varsinaiset voitot. Aina se ei heiltäkään onnistu kuten Islannissa nähtiin. Lopulta laskun maksavat tavalla tai toisella veronmaksajat. Islannissa laskuun kertyy ainakin 10 000 euroa per henki.
Kilpailuttamisessa on sama henki. Halvemmat kädet löytyvät aina jostain päin maailmaa mikäli tarpeeksi etsitään. Globalisaatiossa ei palkoilla ole alarajaa. Kohta Kiina on kallis ja työt siirtyvät vielä halvempiin maihin.
Suomessa nojataan liikaa illuusioon luovasta ja pitkälle koulutetusta kansasta. Usein unohtuu, että osataan sitä muuallakin, ja etteivät meillä todellakaan kaikki ole tulevia tohtoreita. Suomessakin riittää aina kuljetettavaa, pyykättävää, hoidettavaa ja korjattavaa. Globalisaation myötä palkkataso vain vähitellen kaikilla näillä aloilla vertautuu halvimpaan mahdolliseen, mitä maa päällään kantaa. Kilpailussa menestyvät uudet työnantajat ovat jatkossa noita ylikansallisia kvartaalitaloudessa toimivia sijoitusyhtiöitä. Nimet ja omistajat vaihtuvat jatkuvasti, kuten esimerkiksi pääkaupunkiseudun joukkoliikenteestä jo huomaa. Yrityksille on tyypillistä, ettei niiden jatkuvuudesta tiedä koskaan kukaan.
Vaarallisinta on poliittisen ilmapiirin oikeistolaisuus. Vähillä vikinöillä on saatu läpi ajatus jokaisesta kansalaisesta omana yrittäjänään. Pyrkimykset ohjailuun ja taloudellinen sääntely leimataan paluuksi suljettuun Suomeen ja 1970-lukuun. Sitä ei kuitenkaan kysytä, oliko se sittenkään yksin huonoa aikaa ainakaan työntekijän kannalta. Raha tarvitsee rajoja.