Motiivi

Arkisto

Motiivi 11/2009

Pitkä ja pätkä samanarvoisiksi työrupeamiksi

Prekariaattikeskustelussa on edelleen vähemmän kouraantuntuvia tekoja ja enemmän keskustelua ja pohdiskelua. Yhteistä kaikille on huoli turvatusta toimeentulosta. Ja kaikki haluavat äänensä kuuluviin.

Ensimmäisen kerran prekariaatti-tunnusten alla esiintyi protestiliikehdintää 2001 Milanossa EuroMayDay-mielenosoituksissa, Suomeen sanan käyttö levisi vuoden 2005 tienoilla.
Mitä on tapahtunut viidessä vuodessa prekariaatti-pätkätyöilmiölle? Haihattelijoiksi leimatut aktivistit näyttävät päässeen vakavasti otettavien kirjoihin.

Prekaari ja ay-toimija
Vantaalainen JHL:n jäsen Kai Lepomäki, 27, on ollut useissa erilaisissa pätkätöissä. Ratkaisua omaan prekaari-pätkätyö -uraansa hän hakee toiminnasta ay-liikkeessä.
Peruskoulun jälkeen Lepomäki aloitti työt keittiöapulaisena ravintolapalveluita myyvässä kansainvälisessä yhtiössä. Henki oli työpaikoilla hyvä ja töitä riitti.

– Alussa tein baarimikon töitä, tunsin pärjääväni ja pidin ravintola-alaa minun juttunani, Lepomäki kertaa.

Mutta suullisesti luvattu ravintola-alan työpaikka meni sivu suun, ja hän hakeutui vartijaksi. Taas tuntui oma ala löytyneen, eikä sieltäkään vakituista paikkaa löytynyt. Armeijan jälkeen Lepomäki työskenteli autonpesijänä.

– Se oli reilua duunarihommaa, mutta hirveän raskasta. Aloin ihmetellä onko oikein, kun työpäivät saattoivat venyä 10-tuntisiksi ja pomon sana oli laki. Kyselin ay-liikkeestä pomoltani, mutta sain aika vältteleviä vastauksia, Lepomäki muistelee huvittuneena.

Toimittuaan vapaaehtoisena kesäleirin työntekijänä häntä pyydettiin töihin nuorisotalolle Hakunilaan. Kolmessa vuodessa hän suoritti oppisopimuskoulutuksena työn ohella nuoriso-ohjaajan tutkinnon.

– Oli aikamoinen pettymys, kun valmistuin kolme vuotta sitten ja minulle tarjottiin vain puolen vuoden määräaikaista työsuhdetta. Olin käynyt omalla ajallani ja kustannuksellani ylimääräisiä kurssejakin, Lepomäki toteaa.

Vantaan kaupungilla työskennellessään hän liittyi JHL:ään, luottamusmiehen aloitteesta. Esimieskin piti liittoon kuulumista luonnollisena.

Tämän tavallisen pätkätyöuran jälkeen Kai Lepomäellä alkoi vaihe, jota voinee kutsua prekaariksi työksi. Suomen ammattiin opiskelevien liitto SAKKI palkkasi hänet kymmenen kuukauden projektityöhön, ammattikoulujen jäsenhankkijaksi ja organisaattoriksi. Sitä seurasivat projekti SAK:ssa ja työpätkä JHL:n Raseborg-opistolla. Nyt hän työskentelee JHL:n keskustoimistossa koulutiedottajana 2010 helmikuuhun saakka.

Osoita aina osaamisesi
Mikä on parasta ja pahinta prekariaattina olossa?
– Parasta on, että joutuu laittamaan itsensä likoon, saa perehtyä moneen asiaan ja oppia vähän kaikkea. Mutta tämä on myös pahinta, sillä aina uudessa paikassa täytyy näyttää että osaa ja haluaa sitoutua  työhön, vaikka lyhyeenkin pätkään. Pitää aloittaa aina alusta, Lepomäki kuvailee.

Hän ei ole ollut aktiivisesti pohtimassa prekariaatin ongelmia verkkokeskustelussa, mutta toimeentulovarmuutta lisääviin tukiin ja palkkaan hänen näkemyksensä ovat selvät.

– Ilman muuta ihmisten pitää saada toimeentulonsa työstä saatavalla palkalla. Tuet voivat auttaa vain tilapäisesti ja pahimman yli, Lepomäki toteaa.

Hänen mielestään nuorten ja pätkätyöläisten asia pitää saada esille nykyistä paremmin, kun työehtosopimuksista neuvotellaan ja tehdään arkista edunvalvontaa.

Poliittista vaikuttamista
Toinen JHL:läinen Dan Koivulaakso, 29, on valinnut ay-liikkeessä osallistumisen sijaan poliittisen vaikuttamisen tien. Hän on aloittanut heinäkuussa 2009 kaksivuotiskauden Vasemmistonuorten puheenjohtajana.

Tätä ennen Koivulaakso on suorittanut täyden oppimäärän pätkä- ja prekaarityössä. Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä hän aloitti opiskelun 2001, mutta hakeutui tietotekniikan sijaan tekemään TV-ohjelmia teekkarien omalle OUBS-kanavalle. Opiskelun ohella hän teki töitä varastossa ja keikkatyöläisenä muuttofirmassa.

– Eihän työ koskaan juhlaa ole. Näistä hommista maksettiin ihan hyvin, verrattuna vaikkapa puhelinhaastattelijan työhön, jota olen myös tovin tehnyt, Koivulaakso sanoo.

Satunnaisten lehtijuttujen lisäksi hän teki käännöstöitä ja hankki jäseniä järjestöille kuukauden verran. Ihmisoikeusjärjestö Amnestyssä Koivulaakso työskenteli aluksi puolipäiväisenä toimistosihteerinä, sitten äitiyslomasijaisuuksien ja hoitovapaiden tuuraajana kokoaikaisessakin työssä. Eripituisten, kotimaan järjestöissä tehtyjen työpätkien ja free lance -työn lisäksi Koivulaakso oli vapaaehtoistyössä Sambiassa ja tutkimusharjoittelijana UNICEF:n projektissa Intiassa.

Kaiken työn ohella Koivulaakso opiskeli alemman korkeakoulututkinnon tiedotusopissa Helsingissä ja yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon Tampereella.

Olivatko pätkätyöt ja opiskelun yhdistäminen vapaaehtoista?
– En tiedä oliko se vapaaehtoista. Ajattelen niin, että yhteiskunta tuottaa sellaisen tilanteen, jossa on pakko tehdä valintoja, Koivulaakso muotoilee.

Toisaalta hän pohtii, olisiko mikään yksittäinen työ ollut niin virikkeellinen, että hänellä olisi ollut mielenkiintoa tehdä sitä seitsemän vuotta.

Järjestäytymättömien asia
Siinä missä Kai Lepomäki hahmottaa prekaariaatti-ilmiötä omien kokemustensa pohjalta, Dan Koivulaakso pyrkii jokaisesta yksityiskohdasta nousemaan yleiselle tasolle.

– Iso kuvio on se, että lainsäädäntö, sopimukset ja ay-liikkeen edunvalvonta on tehty kokopäivätyötä tekevä perheellisen ihmisen mukaan. Projektitöiden yhteiskunnassa pitää ottaa muutkin huomioon, Koivulaakso sanoo.

Hän sanoo ymmärtävänsä ammattiliittoja, kun ne ajavat jäsentensä etuja, koska jäsenet maksavat niiden toiminnan jäsenmaksuillaan.

– Nyky-yhteiskunnassa se ei silti riitä. Ay-liikkeen on ajettava myös liittoon kuulumattomien ihmisten asiaa. Kaikkien palkansaajien toimeentulon turvaa parantaisi ilmainen joukkoliikenne, terveydenhoito, kohtuuhintainen asunto ja perustulo, Koivulaakso linjaa.

Hän näkee siis työstä saatavaa palkkaa tärkeämmäksi toimeentulon turvaajana tuet ja yhteiskunnalliset tulonsiirrot. Perustulon pitäisi olla niin korkea, että ihminen voisi kieltäytyä huonopalkkaisesta tai muuten kurjasta työstä, tehdä jonkinlaisen henkilökohtaisen lakon tarvittaessa. Koivulaakson pohdiskelut tuntuvat kiteytyvän poliittisiksi iskulauseiksi ja toimintamalleiksi, minkä hän myöntääkin.

– Aivan. Tärkeintä on saavuttaa poliittinen hegemonia, vaikutusvalta, Koivulaakso täräyttää.

Työ ja toimeentulo tärkeimmät
Jyväskylän yliopistossa vaikuttavan tutkijan Jukka Peltokosken mielestä prekaariaatti on vuosikymmenten jälkeen nostanut työn ja toimeentulon keskiöön yhteiskunnallisessa keskustelussa. Hän tekee apurahalla väitöskirjaa uusien joukkoliikkeiden rakenteista ja on yksi Paskaduunista barrikadeille -pamfletin kirjoittaja. Pätkätyöstä tutkijalla on myös omaa käytännön tuntumaa.

– Prekariaatti palautti kysymyksen työstä ja toimeentulosta uusien yhteiskunnallisten liikkeiden kentälle. Esimerkiksi ympäristöliikkeen kiinnostus on ollut paljolti kulttuurin ja elämäntavan kysymyksissä, Peltokoski sanoo.

Hän on tutkijantyönsä ohella ollut mukana järjestämässä kuljetuksia kuokkavieraiden matkoille Helsinkiin itsenäisyyspäivinä 1990-luvulla ja osallistunut aktiivisesti prekariaattikeskusteluun.

– Muille se voi olla ongelma, muttei minulle. Ehkä olisin saanut hieman enemmän apurahaa ja virkoja, jos en olisi osallistunut, vaan vain tutkinut, pohtii Peltokoski.

Hänen mukaansa prekariaattikeskustelu oli Suomessa viitisen vuotta sitten vielä aika rönsyilevää, punainen lankakin saattoi ajoittain katkeilla. Mutta nyt hän pitää keskustelua ”valmiina pakettina”, johon voi ottaa kantaa.

– Politiikassa vasemmistopuolueet ja vihreät sekä ay-liike edunvalvonnassa ovat alkaneet ottaa prekariaattia asialistalleen. Myös tiedemaailmassa keskustelunavaus on otettu vakavasti, sanoo Peltokoski.

Täystyöllisyys ei enää ihanne
Mikä olisi pahin erehdys minkä varsinkin työväenpuolueet ja ay-liike voisivat tehdä prekariaatin suhteen?

– Ehkä niiden pitäisi pyrkiä irti säännölliseen palkkatyöhön pelkästään perustuvasta hyvinvoinnista ja moraalista. Voisi ajatella, ettei täystyöllisyys ole enää ihanne, toteaa Peltokoski.

Hänen mielestään vasemmistopuolueiden ja ay-liikkeen on pienoinen pakko ottaa prekariaatti tosissaan ja kuunnella heidän ideoitaan, koska niiden kannatus voi olla kiinni prekaariaatin esiintuomista uusista ajatuksista.

Peltokoski kutsuu ”yhden raiteen malleiksi” niitä tavoitteita, joissa palkkatyö määrittää ihmisen elämän. Hänen mukaansa ei ole ollenkaan varmaa, että ay-liikkeen ajamat palkkatyön ”vanhat hyvät ajat” kiinnostavat kaikkia.

– Olemme puolivitsinä hakeneet iskulausetta ”Vähemmän palkkatyötä, enemmän työtä”.
– Eli palkkatyön hegemonia pitäisi murtaa, että myös muilla työnteon muodoilla, kuten osuuskuntamuotoisella työllä, olisi mahdollisuuksia. Myös kysymys kotitöistä ja kansalaisyhteiskunnan kehittämisestä on tärkeä, Peltokoski toteaa.

Pätkätyöstä ei keskustelua
Peltokoski pohtii pätkätyöläisten ja prekariaatin suhdetta. Käsitteet menevät päällekkäin. Prekariaattikeskustelussa kuuluu enemmän nuoremman ja koulutetumman työvoiman ääni, ja siihen keskusteluun osallistuu myös itsensä työllistävä työvoima.

– ’Pätkätyöläinen’ on niin negatiivisesti värittynyt. ’Prekariaatti’ on käsitteenä nostanut epätyypillisiä työsuhteita tekevien itsetuntoa. Pätkätyö ei tuottanut toimintaa, vaan tilanne koettiin ihmisten henkilökohtaisena ongelmana. Ilman prekariaattia yhteiskunnallinen keskustelu ei olisi syntynyt.

– Ehkä tärkein viesti on ollut se, ettei prekaarin työn tekeminen ole taivas. Mutta jos toimeentulon epävarmuutta voidaan vähentää, myös prekaari työ voi olla mielekästä,  Peltokoski sanoo.

Jaakko Takalainen
Piirrokset Harri Pakarinen

Tulosta